Mauno "Manu" Räsänen in memoriam

Padon rakentaja ja sen purkaja on poissa

Kuntavaalipäivän jälkeisenä maanantai-iltana tuli yllättäen suruviesti Heinävedeltä, joka vei mielen apeaksi ja hiljensi miettimään ihmiselämän rajallisuutta. Palokki-ja kyläaktiivi henkeen ja vereen, Lappeenrannassa 1937 syntynyt Mauno Räsänen oli löytynyt kotipihaltaan menehtyneenä. Kaikkien tuntema ”Manu” on poissa.

Vain pari viikkoa aiemmin soittelimme, kuten niin usein vuosien varrella, kuulumiset ja hän tahtoi tietää, miten koskien ennallistaminen etenee.

Hän ei vain puhunut asiasta. Talvella, 87-vuotiaana, hän keräsi Palokissa, Karviolla ja Valamossa adressia valtiosihteeri Risto Artjoelle, kun tämä tuli tapaamaan omistajakuntien kuntajohtajia Joensuuhun. Vieraili Manu kevään korvalla Tuusniemen kunnanjohtajankin juttusilla puhumassa sen puolesta, että omistajakunnat ohjeistaisivat yhtiön johdon kaupantekoon valtion kanssa.

Maaseudun tuon ajan monien miesten tapaan hän teki metsätöitä pikkupojasta alkaen. Koivuvirran rannalla olevan kodin vieressä on tästä yhtenä todisteena paitsi jyhkeä hirsinen kämppä ”Riski” myös moottorisahamuseo, johon on kerätty satoja työkaluja.
Kokoelman laajuutta hämmästelimme yhdessä Metsähallituksen ex-pääjohtaja Esa Härmälän kanssa, kun kävimme Manua tapaamassa loppuvuodesta 2023. Toivottavasti tuo mielenkiintoinen kokoelma säilyy ja saadaan näytteille kertomaan metsurien ja metsäkämppien ajasta sekä myös kunnioittamaan Manun omaa elämäntyötä.

Manu oli sanavalmis ja huumorintajuinen kansanmies, jonka tapaamisista jäi aina hyvä mieli. Metsästys ja kalastus olivat hänelle rakkaita harrastuksia. Manua jäi kaipaamaan kirkonkylän hoitokodissa asuvan puolison ja kolmen tyttären lisäksi myös oma jäniskoira. Hänen ainoa poikansa hukkui 11-vuotiaana, mikä oli vanhemmille kova koettelemus.
Manu oli nuoruusvuosina itse Nälönvirran patoa rakentamassa mutta sittemmin luja sen purkamisen kannattaja, kuten yllä linkitetystä Yle Areenan dokumentista hyvin käy ilmi. Hän teki kunnanvaltuustossa jo 1990-luvulla aloitteen koskien vapauttamiseksi.

Turha oli kirjanoppineiden tulla Manulle todistelemaan, etteikö Palokissa olisi lohia koskaan ollutkaan. Jutut niiden tuulastuksesta taskulampun valossa ja molskahduksista jopa veneeseen, olivat sekä hauskoja että tietysti omakohtaisina kertomuksina myös tosia.

Heinäveden kunnallispolitiikassa hän oli pitkään SDP:n ja sittemmin perussuomalaisten riveissä. Kevään vaaleissa Manu sai vielä 10 ääntä ja tuli valituksi varavaltuutetuksi. Mutta hän ehti menehtyä, ilmeisesti jo lauantaina, ennen kuin sai tietää tuloksista.

Manu oli esimerkillisen sitkeä vapaiden Palokin koskien puolestapuhuja, joka ei luopunut unelmastaan vastoinkäymistenkään hetkellä hankkeen viivästyessä, kunnes se sai uuden tulemisensa Petteri Orpon hallitusohjelmassa.

Traagisinta pitkän ja työntäyteisen elämän kokeneen Manun sittenkin liian varhaisessa poismenossa on, ettei hän ehtinyt nähdä kovasti toivomaansa padon purkamista, eikä kuulla vielä kerran jo lapsuusvuosina hänelle niin rakasta vapaiden koskien kohinaa.
Parhaiten kunnioitamme tämän perisuomalaisen tervaskannon ja käsistään niin kätevän sekä ajatuksiltaan terävän metsätyö-ja rakennusmiehen muistoa toteuttamalla hänen suuren unelmansa.

Kun Palokin komeat kosket kuohuvat jälleen vapaina ja lohikalat palaavat vuosituhantisille kutupaikoilleen, hymyilee niille lempeästi pilven reunalta tyytyväinen mies. En elänyt, enkä kamppaillut turhaan, tuumaa mies itsekseen.